Foz do Iguassu

Vaikka Suomeen on palattu niin blogi on vielä kesken. Viimeisenä Brasilian viikonloppuna otin taas nimittäin pari päivää lomaa ja lähdin katselemaan maailman kolmen suurimman joukkoon kuuluvia Foz do Iguassun vesiputouksia Paranáan. Putoukset sijaitsevat Argentiinan ja Brasilian välisellä Iguassun rajajoella lähellä Paraguayn rajaa. Kukaan ei kuulemma ole osannut päättää ovatko nämä, Niagaran vai Victorian putoukset suurimmat mutta näitä kyllä kehuttiin kauneimmiksi (niin ku varmaan kaikkia itse paikkakunnalla..).

Lensin Sao Paulosta yölennolla Foz do Iguassun kylään ja olin varannut kuljetuksen majapaikan kautta eli pääsin onneksi suoraan sänkyyn. Seuraavana aamuna herätessä tuli kaatamalla vettä, joten totesin että paras vaihtoehto lienee käydä Paraguayn puolella shoppailemassa. Menin bussilla parin brittitytön kanssa Paraguayn puolelle, mutta rajavirkailijan espanjasta sain sen verran selvää että olisi pitänyt pysähtyä myös Brasilian tullissa ottamaan lähtöleima. Matkaoppaissa ei rajasillan ylittämistä pidetty turvallisena, mutta bussia olisi joutunut odottamaan ja ihan tavallisia pulliaisia siinä näytti liikkuvan. Hipsimme siis kaatosateessa brittityttöjen kanssa takaisin rajajoen yli ja palasimme leiman kanssa Paraguayn puolelle jolloin saimme maahantuloluvan.

Paraguay oli kyllä melkoinen kaaos jopa Brasiliaan verrattuna, kadut olivat täynnä myyntipöytiä, autoja, ihmisiä ja hevosia sekä pelottavan näköisiä sähkökaapeleita. Tavara oli kuitenkin halvempaa kuin Brasilian puolella ja portugalilla pärjäsi katumyyjien kanssa hyvin tinkimisessä. Muutaman tunnin päästä palailin hostellille perusteellisesti kasteltuna tuliaiskassien kanssa ja vetäisin 12h yöunet. Palatessani maahan sain muuten uudet 90 päivää maassa oleskeluaikaa, eli eihän sieltä nyt niin kiire ois ollu pois :)

Seuraava aamu näytti ilman puolesta vähän paremmalta, tuli enää pientä tihkua eikä kaatosadetta. Ilma meni kuitenkin tuhannen kylmäksi mutta toisaalta tiesin että putouksilla kastuu joten kovin paljoa ei voinut pukea päälle. Onneksi sain vastaanotosta edellisten matkailijoiden jättämän tyylikkään sadeviitan joka piti ainakin yläosan kohtuullisen kuivana päivän ajan. Menin paikallisbussilla Brasilian puolelle putouksia, mutta kylmenneen ilman takia sumu oli melkoinen..

Siellä niiden pitäisi olla... 

Kun käveli vähän pidemmälle, alkoi jotain jo onneksi näkyäkkin, mutta sumun takia ei oikein saanut kokonaiskuvaa putouksista. Katsokaapa kuitenkin huviksenne vaikka Wikipediasta miten laaja alue on: http://en.wikipedia.org/wiki/Igua%C3%A7u_Falls
Ihan käsittämätön määrä vettä! Ja melukin oli sen mukainen.

Kuvista on vähän vaikea välittää tunnelmaa mutta ihan hienoa siellä oikeasti oli!

Näköalatasanteilla (vai miksi voi sanoa siltaa joka ei vie mihinkään??) pääsi melkein putousten keskelle eli toisinsanoen kastumaan perinpohjaisesti. Mutta mukavaa oli ja näköalaravintolan ruoka oli hyvää.

Toisaalta olin kyllä onnellinen että olin varannut aikaa nähdäkseni putousten molemmat puolet. Seuraavaksi päiväksi olin varannut hostellista kyydin Argentiinan puolelle putouksia, mutta jostain syystä kyyti ei tullut. Otin siis taas paikallisbussin ja pysähdyin rajalla vaihtamaan Argentiinan dollareita, sillä puiston sisäänpääsyä ei olisi mahdollista maksaa muulla kuin käteisellä. Ilma oli onneksi viimein aurinkoinen vaikka lämpötila laski ehkä viiteen asteeseen (se on oikeasti kylmä kosteassa ilmassa!). Koska oli satanut niin rajusti, putoukset olivat todella vaikuttavat ja auringonpaisteessa näkyi jo vähän sateenkaariakin. Haittapuolena reilusta vesimäärästä oli, että osa puistosta oli suljettuna, sillä kulkutiet olivat peittyneet virran alle.

Vesimäärä oli aivan käsittämätön, valuma-alue jatkuu vielä tästäkin eteenpäin

Puiston kierrettyäni olin kyllä onnellinen että hostellin kyyti ei ollut tullut ja minulla oli aikaa tutustua Argentiina puoleen. Siestan takia useimmat paikat olivat taas kerran suljettuja, mutta tykästyin maahan välittömästi. Kadut olivat siistimpiä, pihat hoidettuja ja mustilla graffiteilla koristellun betonin sijasta pääasiallinen rakennusmateriaali oli punatiili. En nyt tiedä antoiko tämä pikkukylä kovin täydellistä kuvaa Argentiinasta, mutta siitähän pitää lähteä ottamaan selvää! Ihmiset olivat myös mukavia ja onnistuin jopa käymään keskustelun puhuen portugalia vastapuolen puhuessa espanjaa :).

Seuraavana yönä lento kohti Sao Pauloa lähti puoli kuudelta aamulla, eli herätys koitti neljän jälkeen. Koska olin edellisellä kerralla missannut modernin taiteen museon, suunnistin Sao Paulon aamussa aamupalan jälkeen kohti Ibirapueran puistoa jossa piti olla muitakin museoita. Lämmintä oli taas ehkä kahdeksan astetta ja vettä tihuutti. Puistoon päästyäni katsoin tyytyväisenä kelloa- museo oli juuri avautunut joten ruuhkia ei vielä olisi. Lähdin suunnistamaan kohti museota mukanani olevan kartan kanssa, mutta puoli tuntia harhailtuani 221 ha:n puistossa totesin että joko kartta ei ole ajan tasalla tai en vain osaa lukea sitä. Kysyin neuvoa puistovahdilta, mutta pahaksi onneksi r- ja s-vikaisen portugalin ymmärtäminen oli minun kielitaidolleni hieman liian suuri haaste. Jatkoin kuitenkin vahdin osoittamaan suuntaan ja tunnin harhailun jälkeen olin viimein perillä. Museo oli pienehkö mutta siellä oli hyvä kokoelma esim. Portinarilta (ehkä kuuluisin brasilialainen maalari) ja uusien brasilialaisartistien töitä.

Nappasin vartijalta salaa yhden kuvan nousevien brasilialaistaiteilijoiden puolelta

Taidemuseon jälkeen suuntasin takaisin bussiaseman lähellä olevaan ostoskeskukseen hankkimaan viimeiset tuliaiset ja sen jälkeen palailin Sao Joséen lämmittelemään ja keräilemään voimia viimeistä viikkoa varten.

Lupaan vielä kirjoitella yhden "mitä jäi käteen"-tyyppisen tekstin ja sen jälkeen blogi alkaa olla purkissa.

Puista ja vähän muista

Paljon kertomista ja vähän aikaa kirjoittaa! Ollaanpas siis tehokkaita ja aloitetaan jostain täysin turhasta, eli puista.

Minusta on nimittäin hyvää vauhtia kasvamassa puunhalailija. Ei sillä että männyissä ja koivuissa nyt mitään vikaa olisi, mutta on nämä kukkivat tapaukset vaan vähän eri asia. Siinä missä suomessa auton päältä kaavitaan kuraa ja räntää, täällä autot peittyvät puista tippuviin tuoksuviin kukkiin (kyllä, jossain syvällä se minussakin romantikko asuu!). Isosta vaaleanpunapallokukkapuusta (joo, tosi tieteellistä tiedän) en saanut kuvaa, mutta ne oli täynnä kolmen miehen nyrkin kokoisia vaaleanpunaisia palloja eikä puissa ollut vielä lehtiä. Kelta-vaaleanpuna-viher-oranssi katupuukuva on kyllä jotain mitä tulen kaipaamaan :)

Noh, sitten muihin asioihin. Toissa viikonloppu meni vielä flunssan kourissa mikä oli varmaan suurin syy siihen että ehdin muun muassa halailemaan puita. Viime viikonloppuna menin kaverin kotikotiin Rio de Janeiron osavaltiossa olevaan pikkukylään jonka nimeä en muista kirveelläkään. Lauantaina käytiin Angra dos Reis´n vieressä lomakeskuksessa josta kaverin veljellä oli osake. Käytännössä tämä tarkoitti suljettua aluetta jossa rikkailla on loma-asunnot, kaikennäköisiä viihdekeskuksia ja yksityinen ranta..näitä on täällä paljon. Paremmat asunto-alueetkin ovat turvallisuuden takia kunnon betonimuurein ympäröityjä ja porteilla on vartijat, mutta myös lähes kaikissa kaupungin kerrostalo-osakeyhtiöissä on aidat ja porttivahti.

Brasilialaisesta asumisesta voisi kertoa vielä sen verran, että talon ulkokuoreen harvemmin satsataan. Useimmat talot on ympäröity (kyllä, taas kerran) kunnon betonimuurilla joka joskus maalataan sateenkaaren väreillä kunhan on ensin varmistettu että koko kadulta ei löydy samaa väriä. Hyvin hoidetultakin kadulta saattaa löytyä välistä pari hylättyä betonimörskää tai autiotontteja joita käytetään autojen hautausmaana. Kuulostipa negatiiviselta, mutta juuri tätä väririkkautta ja vaihtelua täällä rakastan! Puutarhat ovat harvoin suomalaisella tasolla hoidettuja, joitain kukkia ja hedelmäpuita saattaa löytyä mutta yhteenkään puutarhatonttuun en ole vielä törmännyt. Puutarha näyttää käytännössä tarkoittavan nurmikenttää josta voi vielä kaiken kuolleen heinän keskeltä erottaa pari vihreää laikkua, sekä paria palmua tai hyvällä tuurilla mangopuuta. Jos insinööreily joskus tulee kannattamattomaksi, voisin alkaa markkinoimaan puutarhatonttuja brasiliaan :)

 Rantaa lomakeskuksesta Angran lähellä

Pikkukaupungin menoa

Nautin suunnattomasti pikkukylän menosta, Angran kauniista rannasta ja kaverin ihanasta ja iloisesta suvusta joka tuli sunnuntaina isäinpäivälounaalle. Parasta täällä on ehkä ihmisten auttavaisuus ja ystävällisyys. Jopa brasilialaiset itse varoittelevat että täällä törmää monesti tyyppeihin jotka koittavat vain etsiä hyötyä toisista, mutta minulla on käynyt kyllä hyvä tuuri ja olen löytänyt ainoastaan ystävällisiä ja auttavaisia tapauksia.

Huomenna matka jatkuu kohti Iguassun putouksia jossa vietän pidennetyn viikonlopun. Aikaa ei välttämättä jää kirjoitella lähtöviikolla, mutta kirjoitellaan viimeiset osat vaikka sitten kotisuomesta.

Siellä sitä eucaa kasvaa

Päivittelyä kerrakseen

Jahas, pieni talviflunssa keskeytti blogeilun pariksi viikoksi mutta otetaampas nyt kiinni sitten oikein urakalla.

Ensin muutamia satunnaisia huomioita tehtaalta jossa työskentelen --

Porukkaa on ensinnäkin _paljon_. Siivoojista jo kerroinkin, mutta tehtaalla on näiden lisäksi on muun muassa tyypit joiden tehtävä on avata portit (noin kymmenen henkeä), valtava määrä keittiöhenkilökuntaa, sihteeristöä, tehtaan sisäisiä järjestestysmiehiä, kunnossapitohenkilökuntaa (ei siis laitteiston kunnossapitohenkilökuntaa, vaan puutarhureita, maalareita, viemärintyhjentäjiä jne.) ja kaikkea mitä nyt kuvitella saattaa. Puhumattakaan insinööri- ja käyttöhenkilökunnasta. Pelkästään jo kahden kuitulinjan kanssa työskentelee tuotannon puolella parisenkymmentä inssiä ja puunvastaanoton, kemikaalien talteenoton ja jätevesienkäsittelyn sekä kunnossapidon ja turvallisuuden puolella varmaan jokaisessa sama määrä. Puhumattakaan siitä että näiden lisäksi on olemassa vielä erillinen "insinööriosasto", josta en oikein ole saanut selville mikä sen tarkoitus on. Sekä tietysti tutkimuskeskus jossa tehdään osittain jopa lähelle perustutkimusta menevää työtä. Vaikka sellun tuottaminen nyt hyvää bisnestä onkin ja minimipalkkataso ei sinänsä ole korkea, ihmettelen kyllä miten pitkään tehtaalla on vara pitää kaikki ihmiset töissä. Yrityksen yhteiskunnallinen merkitys on kuitenkin täällä vielä vähän samantyyppinen kuin ehkä Suomessa 50-luvulla. Tehtaan velvollisuus on tukea sitä ympäröivää yhteisöä ja rakentaa koko lähiympäristön hyvinvointia. Tämä näkyy muun muassa tehtaan ylläpitäminä kirjastoina ja kouluina, jalkapallojoukkueina ja stipendeinä sekä monennäköisinä parempaan elämään tähtäävinä projekteina. Työntekijöiden edut ovat hyvät ja muun muassa ruoka on tehtaalla lähes ilmaista. Työntekijät kuljetetaan töihin yrityksen busseilla ja me-henkeä luodaan säännöllisesti jaettavilla yrityksen ja tehtaan lehdillä (hyvä että edes joku tukee paperiteollisuutta :)) sekä kaikennäköisilla kisailuilla ja yhteistapahtumilla.

Työturvallisuus on käsittääkseni erittäin hyvällä tasolla verrattuna esimerkiksi Suomeen, mitä on kyllä hieman vaikea uskoa kun on tarkkaillut työtapoja vähän aikaa. Suojalasit pysyvät kyllä hyvin päässä, mutta suojahanskat ovat käytännössä koriste ja niitä pidetään taskussa ihan vaan jos sattuu tarkastaja tulemaan. 78 % rikkihappoa tai lähes puhdasta NaOH:a on siis ihan ok käsitellä ilman hanskoja, yli sata-asteisesta massasta voi hyvin ottaa näytteen ilman lämpösuojahanskoja ja kuka niitä turvavaljaita nyt oikeasti tarvii? Ympäri talven korkealla pysyvästä lämpötilasta johtuen pömpelit seisovat tietysti taivasalla, ja tehdaskierroksella ylimmissä kerroksissa teräsrakenteet näyttivät ottaneen happosateista paikoin hieman enemmänkin osumaa.

Vaikka tehdasalue on ihmisten kulun kannalta tarkasti vartioitu, lehmät ja kulkukoirat saavat käyskennellä siellä vapaasti.


Viime viikonloppu kului lähes Sao Jósessa, lauantaina tein vähän töitä ja koitin levähdellä kun flunssa tuntui painavan päälle. Kävin myös kaupungilla ostelemassa vähän tuliaisia ja päädyin taas yhteen apteekkiin ihmettelemään (kerroinhan jo että niitä kasvaa täällä kuin sieniä sateella?). En ole vielä keksinyt mistä naiset täällä ostavat meikkinsä (ainakin näissä "apteekeissa" valikoima on surkea), mutta jestas, ei kenelläkään ole ainakaan puutetta kynsilakoista! Olen huomannut aiemminkin että kynnet ovat täällä jotenkin iso juttu ja jos satun jaksamaan lakata omani, labran tytöt ovat onnensa kukkuloilla. No kuitenkin, kynsilakkaosasto kattaa keskimääräisen Farmacía:n (apteekki, parfymeria ja supermarketin kemikalio-osasto yhdistettynä) tarjonnasta keskimäärin kolmasosan. Kynsilakkoja löytyy kaikissa kuviteltavissa olevissa sävyissä hyllymetreittäin ja seuraava hylly on varattu kynsiviiloille, saksille, muille kynsiin liittyville kemikaaleille joista en edes tiedä miten niitä käytetään ja tietysti kynsiä parantaville luontaistuotteille. Nyt muodissa näyttäisivät olevan neonsävyt ja erilaiset kynsitatuoinnit (en oikeasti tiedä miksi näitä pitäisi kutsua, koska kynnet ovat minulle jotain joka kulkee mukana ja leikataan kun alkaa haitata elämää). Investoin kuitenkin muutamaan purtiloon ja päätin tarkastaa olisiko minusta kynsifriikiksi.

Illalla kynnet olivat kondiksessa joten lähdettiin muutaman työkaverin kanssa Sao Pauloon bilettämään (toinen tämän reissun must -kohteista) ja päädyimme country-clubille. Country on ilmeisesti ainakin sisämaassa kohtuullisen iso juttu ja baarissakin oli lännenhattuja ja chapseja näkyvissä ihan kohtuullinen määrä. 40 R$ (n. 20e minun vaihtokurssilla) sisäänpääsymaksulla sai kaksi livebändiä joten alkuhämmennyksestä toivuttuani en kuitenkaan tuntenut oloani täysin ryöstetyksi. Juomatarjoilussa on yleensä pienemmissä paikoissa "Sistema", joka tarkoittaa että henkkareita näyttämällä saa kortin johon tilattavat juomat kirjataan ja maksetaan lähtiissä. Isommalla klubilla homma toimi siten että erilliseltä tiskiltä ostettiin kuitille juomia, jotka sai kuittia vastaan toiselta tiskiltä. Suomen systeemiin verrattuna homma toimi jouhevasti kun ensi jonotuksella pystyi ostamaan koko illan juomat kuitille. Bändit olivat hyviä ja musiikki sellaista, että sitä pystyi tanssimaan joko yksin tai parin kanssa (eli täydellistä minulle :)). Täällä klubeilla meno ei todellakaan lopu aamukolmeen, vaan paras meininki alkaa puoli neljän ja neljän välillä. Sänkyyn pääsin siis seitsemältä seuraavana aamuna..

Koska halusin aamupalaa, kampesin itseni kolmen tunnin unien jälkeen ylös ja jutustelin aamupalalla hotellissa myös asuvan amerikkalaisen kanssa jonka kanssa on silloin tällöin käyty syömässä. Neljän aamukahvikupillisen jälkeen tunsin oloni riittävän pirteäksi ja ajelimme noin tunnin ajomatkan päässä olevaan São Luiz do Paraitinga:n historialliseen pikkukaupunkiin joka sijaitsee vuorilla puolimatkassa Ubatuban rannikolle. Kaupunki oli söpö, mutta sunnuntaista johtuen kaikki oli luonnollisesti suljettuna. Torilla oli kuitenkin livebändi ja löysimme hyvän lounaspaikan joten ei se nyt hukkareissukaan ollut, vaikka TomTomin johdattamina kulutimme tunnin menomatkaan noin kaksi ja puoli tuntia. Kaupunki oli jopa kivempi kuin Parati, jossa lähes kaikki rakennukset olivat valkoisia. Täältä löytyi taloja kaikissa sateenkaaren väreissä kuten nyt jokaisessa itseään kunnioittavassa brasilialaiskaupungissa kuuluukin.

 Lisää kolonialistista arkkitehtuuria, myös pintaa syvemmältä.


Jo valmiiksi flunssaisena vietetyn toimintaviikonlopun jälkeen ei ollut ihmekään että tämä viikko meni kuumeessa. Tänä viikonloppuna oli kova hinku matkustaa Ilha do Cardoson luonnonsuojelualueelle Sao Paulon alapuolella, mutta edelleen tukkoisena taitaa olla parempi tällä kertaa oikeasti levähtää että pääsee taudista joskus eroon. Tämän jälkeen enää yksi vapaa viikonloppu, reissu Foz do Iguassulle ja sitten kohti koti-Suomea!

Töitä ja vähän lisää rantaelämää

Tähän asti on tullut reissattua johonkin joka viikonloppu, joten viettelin nyt pari viikonloppua ihan Sao Joséssa säästääkseni vähän rahaa ja kerätäkseni voimia tuleviin seikkailuihin. Viime viikonloppuna kävin irkkupubissa kuuntelemassa paikallista rokkibändiä, joka osoittautui yllättävän hyväksi. Aamuherätys sunnuntaina oli hieman vaikea, mutta loistava päivä noin tunnin ajomatkan päässä olevalla Ubatuban rannalla pelasti päivän. Rannalle pääsin paikkakunnalla myöskin majailevan ruotsalaistytön porukassa ja onnistuin saamaan edes vähän lisää rusketusta etten kalpene ihan täysin Suomen intiaaneille takaisin tullessa :) Biitsillä oli menossa surffikisat ja noin palosammuttimen kokoisten pikkusurffareiden taidonnäytteiden katselu oli hyvää viihdettä Acaí-sorvettien ja politiikan puhumisen lomassa.

Ubatuban rantaa vuoriston toisella puolella
 
Töissä on ollut kiireistä mutta projekti etenee hyvin. Tällä viikolla suurin osa tutkimuskeskuksen porukasta oli suunnittelupalaverissa toisella paikkakunnalla, joten viettelin koko viikon labrassa harjoitellen vähän portugalia. Perjantaina aloin ihmetellä miksi puolet tarvitsemistani näytteistä puuttuu, ja paljon pictionarya ja käsipuhetta sisältäneen keskustelun jälkeen selvisi että maanantain briiffauksessa tulkki ei ollutkaan kääntänyt kaikkia kohtia tutkimussuunnitelmasta, eli kaikkia tarvitsemiani koepisteitä ei oltu tehty. Enää viisi viikoa jäljellä sisältäen raportin kirjoituksen, eli kiire tulee mutta näinpä se aina taitaa mennä.. ensi viikolla on uusi viikko :) Muutoin porukka sekä labrassa että yleisesti koko maassa on uskomattoman auttavaista ja iloista. Välillä kyllä suomalaiseen melankoliaan tottuneena tuntuu että tarviiko sitä koko ajan hymyillä, mutta toisaalta kymmenisen kunnon aamuhalia ja aitoa hymyä laittaa huonomminkin alkaneen päivän yleensä käyntiin. Muistettaisiimpa mekin olla näin sydämmellisiä toisia kohtaan muutoinkin kuin kesäaikaan!

Täksi viikonlopuksi ennustettiin sadekelejä, joten päätin vietellä rauhallisen viikonlopun töiden ja historiikin parissa Sao Joséssa. Tänään kaupunki juhli 124-vuotispäiväänsä ja kaupunginpuistossa oli konsertti jota kävimme työkaverin kanssa kuuntelemassa vähän aikaa. Paikan päällä selvisi, että esiintyjät soittivat ainoastaan elektronista musiikkia; ei sillä että minulla kyseistä musiikkityyliä vastaan olisi mitään, mutta bailaaminen päivänvalossa 10-18 -vuotiaiden teinien kanssa ei jotenkin tuntunut ihan omalta jutulta joten päädyimme viettämään loppupäivän ostoskeskuksessa ja juoruamaan kahvikupposen ääressä.

Konsertti Parque da Cidadessa

Varasin myös viimein liput Foz do Iguassulle, missä vietän viimeisen viikonloppuni Brasiliassa kun muiden mahdollisten lentojen hinnat hipoivat jo pilviä. Vielä viisi mukavaa viikkoa aikaa vietellä brassielämää ja sitten koittaakin jo paluu Suomen värikkääseen syksyyn :)

Ilhabela

Viime viikonloppuna työkaveri meni tekemään sukelluskurssin loppukokeet toiselle paratiisisaarelle, Ilhabelalle ja pääsin siivellä tutkailemaan saaren biitsejä ja metsiköitä. Ilhabelastakin suurin osa on luonnonsuojelualuetta, mutta siellä on kuitenkin enemmän asukkaita ja meininkiä kuin rauhallisella Ilha Grandella. Viime viikonloppuna saarella oli purjehduspäivät, joten satama kuhisi toinen toistaan hienompia purjeveneitä.

Perjantaina saavuimme perille myöhään ja painelimme suoraan pehkuihin. Koska patikointi jäi Ilha Grandella väliin, suuntasin ensimmäiseksi lauantaiaamuna metsään ja kohti vesiputouksia (kyllä, taas kerran :)). Saarella oli ilmeisesti sadellut aiemmin joten polku oli todella mutainen, oli pelkkää tuuria että en kaatunut. Vastaan tuli englantilaisia turisteja jotka olivat kääntyneet takaisin kun oli kuulemma liian vaarallista, mutta eihän sitä nyt suomalainen jääräpää niin helpolla luovuta. Reilun puolentoista tunnin liukastelun jälkeen vuoristometsän linnunlaulussa saavuin perille ja kaunista oli! Suomalainen kutsuisi kyllä paikallisten vesiputouksia koskiksi, mutta käytetään nyt sanaa vesiputous kun kuulostaa hienommalta :)

Vesiputouksia ja kertaalleen puhdistetut kengät patikoinnin jälkeen (kun pääsin takaisin väri oli jo muuttunut täysin ruskeaksi housuja myöten.. :)

Takaisin tullessa näin metsässä saarella eläviä apinoita ja muutamia hienon näköisiä lintuja. Todisteita jälkipolville ei valitettavasti jäänyt, olivat sen verran liukasliikkeisiä.

Illalla olimme kaikki väsyneitä, kaverit sukeltamisesta ja minä patikoinnista. Kävimme kuitenkin syömässä ja katselemassa kaupunkia (toinen koloniaalisen arkkitehtuurin merkkipaikka..) ja illalla satamassa esiintyi brasilialainen kuuluisa samba-artisti jota kävimme kuuntelemassa. Kielen oppimisen kannalta samba voisi olla hyvä valinta, formaatti tuntui perustuvan kolmen lauseen valitsemiseen ja niiden toisteluun biisin ajan yhdessä yleisön kanssa. Mukavaa musiikkia kuitenkin ja tanssi näytti kivalta.

Sunnuntaina halusin biitsille, ja otin bussin saaren toiselle laidalle nähdäkseni saarta vähän enemmän. Sieltä patikoin tunteroisen vähän kauempana olevalle luonnolliselle rannalle ja pääsin kuin pääsinkin perille vaikka tukahduttavassa auringossa meinasi välillä usko loppua. Oli kyllä kaiken vaivan arvoista ja päätieltä poikenneen pienen metsätien jälkeen eteen avautui henkilökohtainen lomaparatiisini..eikä rannalla ollut ketään muuta! Uimaan en uskaltanut mennä kun aallot olivat melkoiset, mutta loikoilu rannalla aaltoja ja linnunlaulua kuunnellen pyyhki kyllä työstressit mielestä tehokkaasti.

Pacuíba, ranta Ilhabelan pohjoisrannikolla

Takaisin meno olikin sitten vähän suurempi projekti kuin olin kuvitellut. Kävely oli edelleen rankkaa helteisellä hiekkatiellä, mutta selvisin siitä kohtuuajassa. Bussipysäkillä oli bussi kun saavuin, mutta se ehti lähteä nenän edestä vaikka kuinka huusin ja heilutin. Patikoin siis vähän lisää jotta pääsin seuraavalle rannalle jossa tiesin olevan vähän palveluja. Rannalla tilasin reippaasta kävelystä itselleni palkinnoksi jätskin ja caípiriñhan sillä seuraava bussi oli lähdössä vasta tunnin päästä. Rentouttavaa oli, paitsi että laskun saaminen kesti niin kauan että myöhästyin seuraavastakin bussista! Silloin oli jo kiire, sillä olimme saaneet neuvoteltua hotellihuoneen luovutuksen vasta neljäksi että ehtisimme käydä suihkussa ennen lähtöä. Olin saaren vastakkaisella puolella hotelliin nähden joten taksi olisi maksanut omaisuuden; ei siis ollut oikein muuta vaihtoehtoa kuin odotella seuraavaa bussia. Seuraavaan bussiin pääsin, mutta bussia oli vaihdettava välissä. Vaihtobussi oli kuitenkin hajonnut matkalle, ja seuraava tulisi taas tunnin päästä..siinä vaiheessa otin jo taksin ja pääsin viimein hotellille viiden maissa! Onneksi kaverit olivat yhtä myöhässä joten loppu hyvin kaikki hyvin :) Olipahan se positiivinen puoli että pärjäsin portugalilla koko seikkailun ajan ja onnistuin jopa käymään pienen keskustelun taksikuskin kanssa.

Patikointipalkinto :)

Illalla hoksasin että tulipahan harrastettua ekomatkailua oikein olan takaa. Kuka tahansa normaali turisti (kyllä, myös reppureissaaja) olisi yksinkertaisesti ottanut taksin viimeisen bussipysäkin jälkeen. Meikäläinen se patikoi kaksi tuntia kuivalla hiekkatiellä helteessä ja muistaa koko taksien olemassaolon vasta kotimatkalla :D Ei sitä aina voi kaikkea hoksata ;)

Parati & Ilha Grande

Reilun parin viikon työrupeaman jälkeen tunsin jo kovasti ansainneeni loman, ja otin pari päivää vapaata paikallisen Corpus Cristin juhlan ympärille suomalaisen juhannuksen aikaan. Olin kuullut että Parati olisi näkemisen arvoinen paikka lähikulmilla, ja siinä lähellä oli sopivasti reppureissaajien suosima Ilha Granden paratiisisaari joten buukkasin hostellit ja otin keskiviikkoaamuna bussin kohti Paratia. Päivä oli vähän turhan kuuma ja kaunis istuttavaksi bussissa ja pimeähän se jo oli kun saavuin perille. Olin fiksuna tyttönä katsonut googlemapsista valmiiksi hostellin sijainnin ja patikoin sinne kolmisen kilometria. Olin kartan mukaan kyllä oikeassa paikassa, paitsi että hostelli ei ollut siellä missä sen piti olla. Yksi rantahostellin pitäjistä oli neuvonut minulle paikan jo bussiasemalla, mutta en tietenkään uskonut koska minä ite! Noh, kyseisen hostellinpitäjän tönö sijaitsi sen hostellin paikalla missä minulla piti olla varaus ja omistaja soitti ystävällisesti oikeasta hostellista minulle autokyydin takaisin keskustaan :)

Parati on ollut Brasilian kultakuumeen aikana parhaat päivänsä nähnyt kolonialistisen arkkitehtuurin kruununjalokivi, joka on suojeltu ja julistettu maailmanperintökohteeksi. Vanha kaupunki on suljettu liikenteeltä ja kuhisee kesäaikaan turisteja ihailemassa valkoiseksi kalkittuja taloja ja mukulakivikatuja. Kaupunki on myös brasilian suurinten kirjamessujen pitopaikka, ja kaupunkiin on asettunut liuta kirjailijoita ja taiteilijoita asumaankin asti joten kirjakahviloita ja ateljeita löytyi useampiakin.

Paratin rannikko on myös kaunista ja veneellä pääsee liudalle autiosaaria ja uskomattomia rantoja. Halusin kuitenkin metsään (sisämaan kasvatti, minkäs sitä itelleen voi)  ja otin paikallisbussin vuoristoon missä patikoin pienehkölle vesiputoukselle. Ilma oli harmaahko mutta uimassa piti tottakait käydä vaikka purovesi olikin kohtuullisen viileää. Illalla kierreltiin kaupungilla hostellissa samassa huoneessa asuneen brassitytön kanssa katsomassa Corpus Cristin juhlintaa. Corpus Cristiin torstaina liittyi uskonnollisten kuvien tekeminen kaduille, ja vanhan kaupungin kadut täyttyivät värikkäistä kristus-, neitsyt maaria ja lintu -akselilla pyörineistä kuvista joita lapset ja nuoret olivat värkänneet koko päivän. Kirkossa pyöri messu non-stoppina koko illan ja kävimme kuuntelemassa vähän aikaa. Kirkkokokemus katolisessa kirkossa poikkeaa täysin luterilaisesta koruttomuudesta. Kirkossa on värejä, siellä taputetaan, soitetaan oikeasti kaunista musiikkia ja ihmiset juttelevat keskenään! Hämmentävää mutta hauskaa.

Parati oli ihan kiva nähdä, mutta profiili oli vahvasti keski-ikäseen pariskuntaan kallellaan, ja lomakauden ruuhkasta huolimatta iltaelämää ei ollut nimeksikään. Olipahan rauhoittava loma :)

Paratin jälkeen suuntasin Angra dos Reis:n, josta otin lautan Ilha Grandelle. Ilha Grande on nimensä mukaisesti ISO saari, joka on sen ainutta kylää Abraãta lukuunottamatta luonnonpuistoa. Saarelta löytyy autiorantoja, vesiputouksia, vuoristoa ja kaikkea mitä nyt aktiivilomalainen voi kaivata. Angrassa missasin tietysti ensimmäisen lautan ja jouduin odottelemaan kolme tuntia - talviaika ei varsinaisesti ole turistikautta.. Viimein Ilha Belalle päästyäni saimme parin aussin kanssa neuvoteltua hostellin kohtuuhintaan ja sijainti oli ehkä paras mahdollinen Abraãn päärannan kauimmaisessa päässä jonne möly ei kuulunut yöllä. Illallaksi löysin seuraa myöskin yksin matkaavasta norjalaisesta, jonka englantia oli luojan kiitos helpompi kuunnella kuin aussien mongerrusta (piti kysyä kolme kertaa ennen kuin sain selvää sanasta fruit..). 

Abraã, Ilha Belan ainut kylä.

Snorklailu oli numero ykkönen "mitä haluan tehdä lomallani" listassa, joten perjantaiaamuna otin laivamatkan siniselle laguunille ja parille biitsille missä kävin tiirailemassa kaloja ja koralleja. Vesi ei varsinaisesti ollut lämmintä, joten välillä piti käydä uimalenkki ennen kuin jaksoi taas olla paikallaan ja keskittyä kauniiseen vedenalaiseen elämään. Suomeen palattua alkaakin kova säästökuuri sukelluskurssia varten :)

Seuraavaksi päiväksi olin suunnitellut patikointia saaren toiselle rannalle, mutta ilma oli niin kaunis että en halunnut viettää sitä metsän varjossa. Ratkaisin dilemman vuokraamalla rannalta kajakin ja vietin päivän meloen rantaviivaa pitkin. Rankkaa oli mutta huisin hauskaa, taas syttyi yksi harrastuskipinä lisää :D

Lähibiitsi melontareissun alkupäässä

Arki se on täälläkin

Muistitikku jolla juhannuksen ajan lomakuvat ovat, on lainassa työkaverilla joten saatte kuulla juhannuksen reissusta vasta kun musiikkiongelmat on ratkaistu. Mukaan tuli otettua vaan suomalaista musiikkia ja nyt tekee hulluna mieli kesäfestareille, eli ratkaisin ongleman tilaamalla brasilialaista musiikkia kuunneltavaksi :)

Reissun takia työviikko oli lyhyt, palailin töihin tiistaina ja perjantain työskentelin hotellilla (eli juorusin skypellä tuttujen kans ;)). Ei vaitiskaan, vaan työpaikalta ei pääse käyttämään yliopiston artikkelitietokantoja joka on vähän sama ku tekis tutkimusta sokkona. Perjantaina siis tutustuin hemiselluloosien sielunelämään hotellilta käsin ja projekti selkeytyi edes vähän. Nyt pitäisi vielä miettiä miten saan selitettyä analyysimenetelmän muutokset huomenna ainoastaan portugalia puhuvalle laborantille, huhhuh.


Ihmiset ovat kyselleet ilmasta ja ruuasta, joten kerronpas nyt sitten niistä. Sää on vähän kuin suomen elokuu, aamulla ja illalla voi olla kylmä (eli ehkä minimissään 10 C), joka paikallisille tarkoittaa kunnon toppatakkikeliä. Kylmä tosin kyllä menee luihin ja ytimiin, koska ilmankosteus on korkea ja asunnoissa ei ole lämmitystä. Hotellihuoneessa siis villasukat ja huppari ovat vakiovarustus iltaisin. Päivällä sitten voi aurinkoisella ilmalla olla 25-27 C, eli kyllä täällä viikonloppuisin on tarennut. Toinen puoli ainaisessa kesässä on, että puut pudottavat lehtiä ympäri vuoden. Aamuisin ja iltaisin kadunlakaisijoita näkee ainakin kaksi joka korttelinpätkällä, sillä kaupungin kadut siivotaan puista tippuneesta roskasta kaksi kertaa päivässä. Halpa työvoima näkyy myös kaupoissa, joissa on monesti enemmän työntekijöitä kuin asiakkaita, ja suuremmissa kaupoissa voi törmätä neljään eri siivoojaan kauppareissun aikana!

Ruoka ei makumaailmaltaan mahdottomasti poikkea Suomesta, mausteita ei juuri käytetä suolan ja pippurin lisäksi mutta jälkiruuissa sokeria on noin nelinkertainen määrä suomalaiseen makuun. Riisiä ja papuja syödään joka ruualla, ja ateria kootaan yhteen maniokkijauholla joka on mautonta pulveria (vähän kuin perunajauhoa söisi). Kahvi on vahvaa ja siihen laitetaan niin paljon sokeria että joskus kieltä kipristelee. Kahvi juodaan n. 3 cl vetoisista pikkukupeista, eipä sitä sokerilitkua enempää voi juodakaan :) Liha on hyvää, mutta tähän asti parhaimman aterian söin hotellin vieressä olevassa kasvisravintolassa, josta sai vaikka minkälaisia kasvisruokia kilohinnalla. Ehkä parasta ovat kuitenkin hedelmät, joita saa joka paikasta ja halvalla. Ananakset, papaijat, melonit ja banaanit ovat kaikki huisin makeita ja hamstraankin niitä viikon tarpeiksi aina sunnuntaisin.

Lauantaina otin bussin Sao Pauloon ja kävin sivistämässä itseäni MASP:ssa, Sao Paulon taidemuseossa. Oletin museota hieman isommaksi joten en juuri suunnitellut muuta tekemistä päivälle. Museo oli kyllä näkemisen arvoinen sisältäen muutamia hienoja teoksia mm. Manet:lta, Picassolta ja hyvän kokoelman brasilialaista grafiikkaa. Olin kuitenkin olettanut museota hieman suuremmaksi, joten kun kokoelma oli koluttu kahdessa tunnissa tuli tenkkapoo että mitä lopulla ajalla tekisin. Turisti-info meni luonnollisesti kiinni siestan ajaksi, joten päädyin harhailemaan päämäärättömästi vanhan keskustan alueella käyden läpi arkkitehtuuriset nähtävyydet, mutta kun loputkin liikkeet menivät kiinni viiden maissa ja jalat olivat loppuun kulutetut, otin metron bussiasemalle ja palailin Sao Joséen. Tästä viisastuneena merkitsin karttaan paikat joissa seuraavalla kerralla haluan käydä, eli eiköhän seuraava reissu onnistu vähän paremmin :)

Mielenosoitus paremman maailman puolesta MASP:n edessä ja Catedral da Sé