Puista ja vähän muista

Paljon kertomista ja vähän aikaa kirjoittaa! Ollaanpas siis tehokkaita ja aloitetaan jostain täysin turhasta, eli puista.

Minusta on nimittäin hyvää vauhtia kasvamassa puunhalailija. Ei sillä että männyissä ja koivuissa nyt mitään vikaa olisi, mutta on nämä kukkivat tapaukset vaan vähän eri asia. Siinä missä suomessa auton päältä kaavitaan kuraa ja räntää, täällä autot peittyvät puista tippuviin tuoksuviin kukkiin (kyllä, jossain syvällä se minussakin romantikko asuu!). Isosta vaaleanpunapallokukkapuusta (joo, tosi tieteellistä tiedän) en saanut kuvaa, mutta ne oli täynnä kolmen miehen nyrkin kokoisia vaaleanpunaisia palloja eikä puissa ollut vielä lehtiä. Kelta-vaaleanpuna-viher-oranssi katupuukuva on kyllä jotain mitä tulen kaipaamaan :)

Noh, sitten muihin asioihin. Toissa viikonloppu meni vielä flunssan kourissa mikä oli varmaan suurin syy siihen että ehdin muun muassa halailemaan puita. Viime viikonloppuna menin kaverin kotikotiin Rio de Janeiron osavaltiossa olevaan pikkukylään jonka nimeä en muista kirveelläkään. Lauantaina käytiin Angra dos Reis´n vieressä lomakeskuksessa josta kaverin veljellä oli osake. Käytännössä tämä tarkoitti suljettua aluetta jossa rikkailla on loma-asunnot, kaikennäköisiä viihdekeskuksia ja yksityinen ranta..näitä on täällä paljon. Paremmat asunto-alueetkin ovat turvallisuuden takia kunnon betonimuurein ympäröityjä ja porteilla on vartijat, mutta myös lähes kaikissa kaupungin kerrostalo-osakeyhtiöissä on aidat ja porttivahti.

Brasilialaisesta asumisesta voisi kertoa vielä sen verran, että talon ulkokuoreen harvemmin satsataan. Useimmat talot on ympäröity (kyllä, taas kerran) kunnon betonimuurilla joka joskus maalataan sateenkaaren väreillä kunhan on ensin varmistettu että koko kadulta ei löydy samaa väriä. Hyvin hoidetultakin kadulta saattaa löytyä välistä pari hylättyä betonimörskää tai autiotontteja joita käytetään autojen hautausmaana. Kuulostipa negatiiviselta, mutta juuri tätä väririkkautta ja vaihtelua täällä rakastan! Puutarhat ovat harvoin suomalaisella tasolla hoidettuja, joitain kukkia ja hedelmäpuita saattaa löytyä mutta yhteenkään puutarhatonttuun en ole vielä törmännyt. Puutarha näyttää käytännössä tarkoittavan nurmikenttää josta voi vielä kaiken kuolleen heinän keskeltä erottaa pari vihreää laikkua, sekä paria palmua tai hyvällä tuurilla mangopuuta. Jos insinööreily joskus tulee kannattamattomaksi, voisin alkaa markkinoimaan puutarhatonttuja brasiliaan :)

 Rantaa lomakeskuksesta Angran lähellä

Pikkukaupungin menoa

Nautin suunnattomasti pikkukylän menosta, Angran kauniista rannasta ja kaverin ihanasta ja iloisesta suvusta joka tuli sunnuntaina isäinpäivälounaalle. Parasta täällä on ehkä ihmisten auttavaisuus ja ystävällisyys. Jopa brasilialaiset itse varoittelevat että täällä törmää monesti tyyppeihin jotka koittavat vain etsiä hyötyä toisista, mutta minulla on käynyt kyllä hyvä tuuri ja olen löytänyt ainoastaan ystävällisiä ja auttavaisia tapauksia.

Huomenna matka jatkuu kohti Iguassun putouksia jossa vietän pidennetyn viikonlopun. Aikaa ei välttämättä jää kirjoitella lähtöviikolla, mutta kirjoitellaan viimeiset osat vaikka sitten kotisuomesta.

Siellä sitä eucaa kasvaa

Päivittelyä kerrakseen

Jahas, pieni talviflunssa keskeytti blogeilun pariksi viikoksi mutta otetaampas nyt kiinni sitten oikein urakalla.

Ensin muutamia satunnaisia huomioita tehtaalta jossa työskentelen --

Porukkaa on ensinnäkin _paljon_. Siivoojista jo kerroinkin, mutta tehtaalla on näiden lisäksi on muun muassa tyypit joiden tehtävä on avata portit (noin kymmenen henkeä), valtava määrä keittiöhenkilökuntaa, sihteeristöä, tehtaan sisäisiä järjestestysmiehiä, kunnossapitohenkilökuntaa (ei siis laitteiston kunnossapitohenkilökuntaa, vaan puutarhureita, maalareita, viemärintyhjentäjiä jne.) ja kaikkea mitä nyt kuvitella saattaa. Puhumattakaan insinööri- ja käyttöhenkilökunnasta. Pelkästään jo kahden kuitulinjan kanssa työskentelee tuotannon puolella parisenkymmentä inssiä ja puunvastaanoton, kemikaalien talteenoton ja jätevesienkäsittelyn sekä kunnossapidon ja turvallisuuden puolella varmaan jokaisessa sama määrä. Puhumattakaan siitä että näiden lisäksi on olemassa vielä erillinen "insinööriosasto", josta en oikein ole saanut selville mikä sen tarkoitus on. Sekä tietysti tutkimuskeskus jossa tehdään osittain jopa lähelle perustutkimusta menevää työtä. Vaikka sellun tuottaminen nyt hyvää bisnestä onkin ja minimipalkkataso ei sinänsä ole korkea, ihmettelen kyllä miten pitkään tehtaalla on vara pitää kaikki ihmiset töissä. Yrityksen yhteiskunnallinen merkitys on kuitenkin täällä vielä vähän samantyyppinen kuin ehkä Suomessa 50-luvulla. Tehtaan velvollisuus on tukea sitä ympäröivää yhteisöä ja rakentaa koko lähiympäristön hyvinvointia. Tämä näkyy muun muassa tehtaan ylläpitäminä kirjastoina ja kouluina, jalkapallojoukkueina ja stipendeinä sekä monennäköisinä parempaan elämään tähtäävinä projekteina. Työntekijöiden edut ovat hyvät ja muun muassa ruoka on tehtaalla lähes ilmaista. Työntekijät kuljetetaan töihin yrityksen busseilla ja me-henkeä luodaan säännöllisesti jaettavilla yrityksen ja tehtaan lehdillä (hyvä että edes joku tukee paperiteollisuutta :)) sekä kaikennäköisilla kisailuilla ja yhteistapahtumilla.

Työturvallisuus on käsittääkseni erittäin hyvällä tasolla verrattuna esimerkiksi Suomeen, mitä on kyllä hieman vaikea uskoa kun on tarkkaillut työtapoja vähän aikaa. Suojalasit pysyvät kyllä hyvin päässä, mutta suojahanskat ovat käytännössä koriste ja niitä pidetään taskussa ihan vaan jos sattuu tarkastaja tulemaan. 78 % rikkihappoa tai lähes puhdasta NaOH:a on siis ihan ok käsitellä ilman hanskoja, yli sata-asteisesta massasta voi hyvin ottaa näytteen ilman lämpösuojahanskoja ja kuka niitä turvavaljaita nyt oikeasti tarvii? Ympäri talven korkealla pysyvästä lämpötilasta johtuen pömpelit seisovat tietysti taivasalla, ja tehdaskierroksella ylimmissä kerroksissa teräsrakenteet näyttivät ottaneen happosateista paikoin hieman enemmänkin osumaa.

Vaikka tehdasalue on ihmisten kulun kannalta tarkasti vartioitu, lehmät ja kulkukoirat saavat käyskennellä siellä vapaasti.


Viime viikonloppu kului lähes Sao Jósessa, lauantaina tein vähän töitä ja koitin levähdellä kun flunssa tuntui painavan päälle. Kävin myös kaupungilla ostelemassa vähän tuliaisia ja päädyin taas yhteen apteekkiin ihmettelemään (kerroinhan jo että niitä kasvaa täällä kuin sieniä sateella?). En ole vielä keksinyt mistä naiset täällä ostavat meikkinsä (ainakin näissä "apteekeissa" valikoima on surkea), mutta jestas, ei kenelläkään ole ainakaan puutetta kynsilakoista! Olen huomannut aiemminkin että kynnet ovat täällä jotenkin iso juttu ja jos satun jaksamaan lakata omani, labran tytöt ovat onnensa kukkuloilla. No kuitenkin, kynsilakkaosasto kattaa keskimääräisen Farmacía:n (apteekki, parfymeria ja supermarketin kemikalio-osasto yhdistettynä) tarjonnasta keskimäärin kolmasosan. Kynsilakkoja löytyy kaikissa kuviteltavissa olevissa sävyissä hyllymetreittäin ja seuraava hylly on varattu kynsiviiloille, saksille, muille kynsiin liittyville kemikaaleille joista en edes tiedä miten niitä käytetään ja tietysti kynsiä parantaville luontaistuotteille. Nyt muodissa näyttäisivät olevan neonsävyt ja erilaiset kynsitatuoinnit (en oikeasti tiedä miksi näitä pitäisi kutsua, koska kynnet ovat minulle jotain joka kulkee mukana ja leikataan kun alkaa haitata elämää). Investoin kuitenkin muutamaan purtiloon ja päätin tarkastaa olisiko minusta kynsifriikiksi.

Illalla kynnet olivat kondiksessa joten lähdettiin muutaman työkaverin kanssa Sao Pauloon bilettämään (toinen tämän reissun must -kohteista) ja päädyimme country-clubille. Country on ilmeisesti ainakin sisämaassa kohtuullisen iso juttu ja baarissakin oli lännenhattuja ja chapseja näkyvissä ihan kohtuullinen määrä. 40 R$ (n. 20e minun vaihtokurssilla) sisäänpääsymaksulla sai kaksi livebändiä joten alkuhämmennyksestä toivuttuani en kuitenkaan tuntenut oloani täysin ryöstetyksi. Juomatarjoilussa on yleensä pienemmissä paikoissa "Sistema", joka tarkoittaa että henkkareita näyttämällä saa kortin johon tilattavat juomat kirjataan ja maksetaan lähtiissä. Isommalla klubilla homma toimi siten että erilliseltä tiskiltä ostettiin kuitille juomia, jotka sai kuittia vastaan toiselta tiskiltä. Suomen systeemiin verrattuna homma toimi jouhevasti kun ensi jonotuksella pystyi ostamaan koko illan juomat kuitille. Bändit olivat hyviä ja musiikki sellaista, että sitä pystyi tanssimaan joko yksin tai parin kanssa (eli täydellistä minulle :)). Täällä klubeilla meno ei todellakaan lopu aamukolmeen, vaan paras meininki alkaa puoli neljän ja neljän välillä. Sänkyyn pääsin siis seitsemältä seuraavana aamuna..

Koska halusin aamupalaa, kampesin itseni kolmen tunnin unien jälkeen ylös ja jutustelin aamupalalla hotellissa myös asuvan amerikkalaisen kanssa jonka kanssa on silloin tällöin käyty syömässä. Neljän aamukahvikupillisen jälkeen tunsin oloni riittävän pirteäksi ja ajelimme noin tunnin ajomatkan päässä olevaan São Luiz do Paraitinga:n historialliseen pikkukaupunkiin joka sijaitsee vuorilla puolimatkassa Ubatuban rannikolle. Kaupunki oli söpö, mutta sunnuntaista johtuen kaikki oli luonnollisesti suljettuna. Torilla oli kuitenkin livebändi ja löysimme hyvän lounaspaikan joten ei se nyt hukkareissukaan ollut, vaikka TomTomin johdattamina kulutimme tunnin menomatkaan noin kaksi ja puoli tuntia. Kaupunki oli jopa kivempi kuin Parati, jossa lähes kaikki rakennukset olivat valkoisia. Täältä löytyi taloja kaikissa sateenkaaren väreissä kuten nyt jokaisessa itseään kunnioittavassa brasilialaiskaupungissa kuuluukin.

 Lisää kolonialistista arkkitehtuuria, myös pintaa syvemmältä.


Jo valmiiksi flunssaisena vietetyn toimintaviikonlopun jälkeen ei ollut ihmekään että tämä viikko meni kuumeessa. Tänä viikonloppuna oli kova hinku matkustaa Ilha do Cardoson luonnonsuojelualueelle Sao Paulon alapuolella, mutta edelleen tukkoisena taitaa olla parempi tällä kertaa oikeasti levähtää että pääsee taudista joskus eroon. Tämän jälkeen enää yksi vapaa viikonloppu, reissu Foz do Iguassulle ja sitten kohti koti-Suomea!